Robert Enke salasi sairautensa koko maailmalta – 10. marraskuuta hän jätti viestin vaimolleen ja lähti juna-asemalle

Päivä oli kääntynyt jo illaksi.

Viimeiset auringonsäteet tanssivat Välimeren aalloilla. Alasarjoissa pelaavan Noveldan kotikenttä La Magdalena vetää vain 5 000 katsojaa.

Tuona iltana tuntui, että ihan jokainen heistä nauroi hänelle.

Robert Enke oli ostettu Barcelonaan kesällä 2002 joukkueen ykkösvahdiksi. Hän valitsi seuran, vaikka tarjolla olisi ollut sopimukset myös Arsenaliin, Manchester Unitediin ja Atléticoon.

Saksalaisen ura sai kuitenkin pahimman mahdollisen alun: tuntematon divariseura Novelda teki kolme maalia Enken Barça-debyytissä ja tiputti katalonialaisjätin Espanjan cupista.

Ratkaiseva 3–2 lipsahti aivan liian helposti maalivahdin taakse. Enken olisi pitänyt tulla rohkeasti keskityspalloon ja nyrkkeillä se pois.

Tai hänen olisi pitänyt edes huutaa topparina pelanneelle Frank de Boerille varoittaakseen häntä takaa tulevasta hyökkääjästä.

Enke ei tehnyt mitään.

Hän seisoi viivallaan hiljaa ja katsoi, miten Toni Madrigal viimeisteli hattutemppunsa ja Noveldan sensaatiomaisen voiton hollantilaistähden edestä.

De Boer sättii koko keuhkojensa kapasiteetilla, kuinka kelvoton veskari tämä on.

Enke seisoi katse lasittuneena merelle. Hän ei sanonut mitään.

Katastrofi Turkissa

Enken tarina ei saa onnellista loppua. Hän ei pelannut kertaakaan FC Barcelonan liigajoukkueen avauksessa.

Seuraavana kesänä hänet lähetettiin Fenerbahçeen, jotta Turkin maajoukkueveska Rüştü Reçber saatiin Camp Noulle.

Ura Turkissa kesti vain yhden ottelun. Fenerbahçe hävisi sen İstanbulsporille 0–3. Joukkueen omat fanit syyttivät saksalaista tappiosta ja heittivät häntä tupakansytyttimillä.

On tietenkin vaikea sanoa, missä vaiheessa maalivahti alkoi olla kliinisesti masentunut. Useimmat hänet tunteneet epäilevät, että prosessi oli alkanut näihin aikoihin.

Siinä vaiheessa, kun hänen esikoistyttärensä Lara kuoli sydämen vajaatoiminnan seurauksena 2006, kaikki ymmärsivät trauman merkityksen Enken mielenterveydelle.

Mutta silti.

Kukaan ei toiminut. Kukaan ei hakenut apua.

Enke itse väitti, ettei hän ole masentunut. Hän oli kohtalokkaasti väärässä.

Lapsuus Itä-Saksassa

Laran kuoleman ei pitänyt muuttaa mitään. Enke pyysi, etteivät pelaajat kohtelisi häntä mitenkään toisin.

Hän veti maalivahdinhanskat käsiinsä. Treenit olivat alkamassa.

Ei hänelle ollut opetettu mitään muuta. Ei ole sanoja, jotka helpottaisivat tuskaa. Elämä on joskus tällaista – äärimmäisen julmaa ja epäoikeudenmukaista.

Mitä muuta Robert olisi muka voinut tehdä?

Puhua. Kertoa siitä, miten paha olo hänellä on. Paljastaa oma haavoittuvaisuutensa.

Pyytää apua.

Mutta Robert Enke oli DDR:n kasvatti. Se oli menestykseen hinnalla millä hyvänsä pyrkivä tunteeton yhteiskunta, jossa heikkouksia ei hyväksytty.

Kotikaupunki Jena oli kärsinyt pahasti liittoutuneiden pommituksissa. Käytännössä koko kaunis vanha keskusta oli tuhoutunut.

Valtavien harmaiden betonikompleksien keskeltä nuori Robert löysi lohdutuksen.

Se oli pallo.

Se oli tapa, jossa totalitaarisen valtion lapsi saattoi luoda jotain omaa itselleen. Mutta kun Berliinin muuri murtui, revittiin 12-vuotiaalta Robertilta sekä kotimaa että kollektiivinen identiteetti.

Vähemmästäkin ihminen kokee juurettomuutta.

Saksan ykkösveskari

Enke halusi lopettaa jalkapallon jo Turkin-kokemusten jälkeen. Tämän tarinan kannalta ehkä surullisinta on se, ettei hän tehnyt sitä.

Kun hän pääsi takaisin Bundesliigaan, Enken futisonni nimittäin kääntyi.

Hannoverissa hän nousi ensin liigan vuoden veskariksi, sitten joukkueen kapteeniksi ja lopulta myös Joachim Löwin ykkösvalinnaksi Saksan maajoukkueessa.

Löw oli korvamerkinnyt Enken 2010 MM-projektinsa maalivahdiksi.

Päävalmentaja ei vain tiennyt, että Enke kävi samaan aikaan paljon synkempää kisaa itsensä kanssa.

Jälkeenpäin on ymmärrettävää, miksi Robert vältti puhumista. Hänen synnyinmaansa oli yksi maailmanhistorian ahdistavimmista paikoista, jossa Stasi seurasi jokaisen ihmisen liikkeitä herkeämättä.

Robertin isän Dirkin urahaaveet kariutuivat lännessä asuvien sukulaisten lähettämien postikorttien takia. Hän näki jo lapsena, miten yhteiskunta rankaisi, jos perheen asioista kerrottiin eteenpäin.

Salaisuuksien pitäminen oli ainoa keino pysyä hengissä. Avoimuus tarkoitti vaaraa.

Enke ei puhu. Avioliitto, oman lapsen kuolema, uran eri laskut ja nousut jäivät isona myttynä miehen päähän.

Umpisolmu oli niin tiukka, ettei kukaan pystynyt avaamaan sitä.

Kaunis koti

Vielä toukokuussa 2009 Robert ja hänen puolisonsa Teresa adoptoivat lapsen. Leila-tytär tuli kirkastamaan perheen idyllistä maalaiselämää lähellä Hannoveria.

Aviopari oli ostanut vanhan tilan eläköityvältä taiteilijalta. Hetken aikaa he asuivat siinä kaikki yhdessä.

Tilalla pidettiin näyttelyitä. Enke istui kriitikkojen keskellä ja vaikutti seestyneeltä.

Kun taiteilija muutti pois, maatilalle tuli kaikkiaan yhdeksän koiraa, kaksi kissaa ja hevonen nimeltään Dickens. Suuri osa eläimistä oli kaltoin kohdeltuja entisessä elämässään.

Enken maatilalta ne löysivät rauhan.

Kuusi kuukautta myöhemmin sen isäntä oli jo kuollut.

Kahdeksan tuntia autolla

10. marraskuuta 2009 Robert Enke oli ensin valehdellut vaimolleen lähtevänsä treeneihin.

Sen sijaan hän oli viettänyt vapaapäivää lähellä kotiaan. Hannoverilla ei edes ollut harjoituksia, joten hän oli saanut ajella autolla rauhassa.

Myöhemmin tuli selväksi, että hän oli tehnyt sitä kahdeksan tunnin ajan, vaihtanut moottorin öljyt ja vieraillut tyttärensä haudalla.

Vaaran merkit huusivat huomiota.

Sitä Enke ei enää ehtinyt saada.

Illalla, kun aurinko oli jo laskenut, Enke oli pysäköinyt auton, jättänyt lompakon etupenkille ja ovet auki.

Sen jälkeen hän oli kävellyt junaradalle ja odottanut Hampuri–Bremen-junan tuloa.

Hän oli 32-vuotias.

– Olemme kaikki šokissa. Meillä ei ole sanoja, maajoukkueen manageri Oliver Bierhoff sanoi.

Saksa perui loppuviikolle suunnitellun ystävyysottelun Chilen kanssa.

Enke sai lopullisen rauhan kolme vuotta aiemmin kuolleen tyttärensä vierestä. Kuusi Hannoverin pelaajaa kantoi hänen arkkunsa Neustadtin hautausmaalle.

Muistotilaisuudessa soi You’ll Never Walk Alone.

Matsi vain kaksi päivää aikaisemmin

Jokaisen itsemurhan takana on oma tragediansa. Enken kohdalla surullisinta on se, että hänen tekonsa oli suunnattu vain häntä itseään kohtaan.

Silti se toimi esikuvana kymmenille muille, jotka saivat siitä kohtalokkaan inspiraation.

Me emme koskaan pääse toistemme pään sisään. Emme koskaan näe tuskaa toisen silmistä tai ymmärrä kipua, jos sitä ei kerrota.

Lähimmäksi maalivahtia on päässyt kirjailija Ronald Reng, jonka elämäkerta Enkestä on palkittu moneen kertaan yhtenä parhaimpana 2000-luvun urheilukirjana.

Enke oli itse ehdottanut kirjan tekemistä Rengille – vasta uran jälkeen.

– Ymmärsin, että vasta silloin hän voisi puhua sairaudestaan, Reng kertoi The Telegraph -lehdelle.

– Maalivahteja pidetään tässä menestyskeskeisessä yhteiskunnassa puolustuksen viimeisinä linnakkeina. Silloin ei saa olla masentunut. Robert keräsi kaikki voimansa siihen, että pitää sairautensa salassa.

Lopulta ne voimat vain loppuivat kesken.

– Masennus oli iskenyt häneen ensimmäisen kerran Barcelonassa, kun hän oli väärinymmärrettynä maalivahtina tuntenut olevansa arvoton, Reng kirjoitti.

– Mutta tällä kertaa ei ole mitään selvää syytä. Hän ei koskaan saanut selvää vastausta, miksi mustat ajatukset palasivat kesällä 2009.

Emme mekään tiedä sitä.

Enke oli pelannut vain kaksi päivää ennen kuolemaansa Hannoverin ja HSV:n 2–2-tasapelissä.

Ihmisen mieli on herkkä.

Lepää rauhassa, Robert.

Älä jää yksin! Mielenterveysongelmiin ja itsetuhoisiin ajatuksiin on saatavilla kattavasti tukea. Tietoa tukipalveluista puhelimitse, verkossa ja kasvokkain löydät täältä.