Kun Suomesta rakennettiin hyvinvointivaltiota, käytiin vuosikymmenten ajan suuria ideologisia keskusteluita Suomen suunnasta. Sodan jälkeisinä vuosina haluttiin lähteä rakentamaan jotain parempaa ja kestävämpää. Tulevaisuudesta uskallettiin kiistellä välittömistä ongelmista huolimatta.
Kaukana ovat ne ajat nykypäivän lyhytvideoiden ja pessimistisen realismin aikakaudella.
Matalasuhdanne, työttömyys ja valtion velkaantuminen vaativat ratkaisuja. Jos kuitenkin tuijotamme vain seuraavaa gallupia, budjettiriihtä tai hallituskautta, missä vaiheessa ehdimme keskustella siitä, millaisen yhteiskunnan haluamme rakentaa?
Samalla sokaistumme sille, että suuret muutokset edellyttävät myös suuria keskusteluita, joihin lähitulevaisuuden parissa näpertely ei riitä. Työelämä ja yhteiskunta muuttuvat jatkuvasti, tiedettiinpä maalin sijaintia tai ei.
Palloa kuljetetaan kuitenkin kohti jonkun maalia. Ne, jotka katsovat vain palloa, saattavat tietämättään viedä sitä väärään suuntaan.
Kun Suomessa kärsitään Euroopan korkeimmasta työttömyysasteesta ja tekoälyjätit lupaavat maailmanloppua, on väistämättä moni huolissaan omasta tulevaisuudestaan. Onko minulla tulevaisuudessa töitä? Säilyykö työkykyni eläkeikään saakka? Miten pysyn relevanttina työmarkkinoilla?
Huoli on perusteltu, sillä aikuiskoulutustuen lakkautus on vienyt monelta mahdollisuuden täydentää osaamistaan siinä missä työn automatisointi vaikeuttaa vastavalmistuneilla edes ensimmäisen työpaikan saamista.
Samalla osaamistarpeet muuttuvat alati kiihtyvään tahtiin. Jos jo pdf-tiedoston luominen tuottaa osalle hankaluuksia, voi kielimalleihin tutustuminen tuntua kammottavalta ajatukselta.
Jonkun tätä kaikkea täytyy johtaa. Tekoäly ei ole taikaseinä, mistä halukkaat voivat noukkia valtavia säästöjä ja saada työn tuottavuuden räjähdysmäiseen kasvuun. Jos työpaikoilla – tai oikeastaan koko yhteiskunnassa – ei ole selkeitä pelisääntöjä ja osaamisen ylläpidosta ei huolehdita, on lopputuloksena todennäköisesti lähinnä tietoturvariskejä ja yhä kuormittuneempia työntekijöitä.
Kenties tällä saataisiin luotua kriisiviestinnän ammattilaisille kysyntää.
Kun joku poliittinen tai yhteiskunnallinen taho kehtaa ehdottaa jotain täysin uutta, on vastassa usein tiilimuuri. Kolmipäiväinen viikonloppu? Ei onnistu. Perustulo? Kommunismia.
Yhtä nihkeästi työajan lyhentämiseen suhtauduttiin todennäköisesti myös 1960-luvulla, kun nykyiseen työaikamalliin siirryttiin. Kun silloin matkattiin jokaiseen tapaamiseen fyysisesti paikan päälle ja sen jälkeen suunnattiin eduskunnan kirjastoon lukemaan pöytäkirjoja, tapahtuu nykyään siirtymä Teams-tapaamisesta toiseen sekunnissa samalla, kun kaikki tieto on yhden tiedonhaun päässä. Vajaa neljäänkymmeneen tuntiin mahtuu nykyään aika paljon enemmän tekemistä, mutta silti moni tuntuu pitävän juuri nykyistä työaikaa ainoana oikeana.
Olisi syytä reflektoida, miksi uusiin avauksiin annetaan selkäydinreaktiona niin nopeasti kielteinen vastaus. En väitä, että työajan lyhentäminen ratkoisi kaikki maailman ongelmat tai muutos pitäisi toteuttaa heti, mutta siitä ja muistakin avauksista pitäisi kuitenkin uskaltaa käydä keskustelua.
Suomessa pitäisi tarttua rohkeasti työelämän uudistamiseen murrosten keskellä. Ei pidä tuijottaa vain tulevan hallituskauden raameja, vaan katsoa pidemmälle. Tulevaisuuden työelämä ei synny tyhjästä, vaan me kansalaiset – kuten työntekijät, työnantajat ja päättäjät määritämme tulevaisuuden suuntaa jatkuvasti.
Siksi Suomessa pitäisikin uskaltaa esimerkiksi järjestää kokeilu kolmipäiväisestä viikonlopusta ja selvittää, millaisiin sosiaaliturvajärjestelmän ongelmiin vaikkapa perustulo voisi vastata. Samalla tulisi huolehtia siitä, että tekoälyn käyttöönottoa ei tehdä uuden huumassa hoiperrellen, vaan oikeasti johtaen.
Kaikista ratkaisuista ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta jollemme uskalla edes keskustella siitä, millaista tulevaisuutta haluamme, annamme muiden päättää suunnan puolestamme ja ajaudumme yhteiskuntana kohti dystooppisia maaleja.
Ei keskustelu ketään tapa.
Kirjoittaja on Yhteiskunta-alan korkeakoulutetut ry:n toiminnanjohtaja.